Hitaasti hyvä tulee

Viime vuosina blogi on keskittynyt esittelmään uusia neulemallejani, mutta aina silloin tällöin suunnittelijakin tarvitsee vapaata. Ja mitäs sitä silloin muuta tekisi kuin neuloisi jonkun toisen ohjeilla? Neuloin siis puseron, mutta tämän puseron esittelemistä varten on ensin hypättävä ajassa taaksepäin kolmisen vuotta. Tämä ei nimittäin ole mikä tahansa pusero vaan ensimmäinen kokonaan käsinkehräämäni villapaita.

Mitä: 2-säikeinen, 1580 m / 370 g, sport-vahvuinen

Miten: Martin malliin (Majacraft Rose)

Mistä: Pirtin Kehräämön suomalainen lampaanvilla

Joku saattaakin muistaa, että joulukuussa 2018 kävin Pirtin kehräämöllä esittelykierroksella. Ihastelin villan matkaa kuidusta valmiiksi langaksi isoilla kehruukoneilla ja reissun päätteeksi bongasin kahden kilon villapaalin mitä kauneimmassa hailakan harmaassa sävyssä. Paali oli sekoitus suomalaista lampaanvillaa. Siinä siis lienee suomenlammasta ja kainuunharmasta sekaisin. Päätin, että nyt vihdoin koittaisi se hetki, että kehrään itselleni paitalangat!

Ja sitten voimmekin pikakelata 2,5 vuotta eteenpäin siihen hetkeen, kun urakka oli vihdoin valmis. Tosiaan, kyllä siinä hetki vierähti. Olen kehräämisen suhteen hieman sellainen, että pidän pitkiä taukoja kehruiden välissä ja sitten aina välillä rykäisen koko viikonlopun rukin ääressä. Minua myös hieman jännitti, miten kärsivällisyyteni riittäisi paidalliseen lähes väritöntä lankaa, kun yleensä kehrätessä nautin mahdollisimman räikeistä väreistä. Hitaasti, mutta varmasti valmista kuitenkin tuli. Minulle ehkä kaikkein luontaisin kehruupaksuus on fingering-vahvuinen lanka, mutta nyt pyrin tietoisesti tekemään hieman paksumpaa säiettä ja myös pitämään kierteen riittävän löysänä, jotta lopputuloksena olisi pehmoinen paita. Ja näissä tavoitteissa onneksi myös onnistuin hyvin.

Mitä: Journey / Alicia Scheider

Miten: Pyöröpuikot 3.25 ja 3.5 mm

Mistä: Oma rukkikehruu, 370 g

Langat siis vihdoin valmistuivat tänä keväänä ja toukokuun alussa loin silmukat puseroon. Olin jo päättänyt etukäteen, että tämä olisi vapaa-ajan projekti ja halusin käyttää jonkun toisen valmista ohjetta. Selailin Ravelrya hyvän tovin ohjeita valikoiden ja lopulta pyysin miestä valitsemaan kahden vaihtoehdon väliltä. Hämmästyksekseni huomasin siinä kohtaa, että molemmat sattuivat olemaan alhaalta ylöspäin neulottavia malleja, mutta olkoon. 

Pidän itse enemmän pitsin kuin palmikoiden neulomisesta, mutta tämän langan halusin käyttää palmikkopuseroon. Mielessäni siintivät viileät, hämyiset illat mökillä uuteen villapaitaan kääriytyen.

Puseron malli on kerrassaan kaunis. Se tosiaan neulotaan alhaalta ylöspäin ja etu- ja takakappaletta koristavat samanlaiset palmikot. Eroa kappalaiden välille tulee siis vasta pääntietä muotoillessa. Helmassa on sievä pieni halkio, jonka reunasilmukat neulottiin siististi i-cord -tuppilona.

Puseron palmikot toistuvat myös hihoissa, joissa on kerrassaan ihanat, sormiin asti ulottuvat resorit. Juuri tällaisinä minä hihoista pidän. Resorit voi aina kääntää kaksinkerroin, jos hihat pitää saada pois tieltä, mutta minusta on ihana, että hihat ovat niin pitkät, että ylettävät pitämään myös sormet lämpöisinä.

Aloitin puseron neulomisen toukokuun alussa sillä ajatuksella, että tämän kanssa ei tarvitse pitää kiirettä. Tämä olisi vapaa-ajan projekti, jota voisi edistää aina silloin, kun puikoilla ei ole mitään kiireellisempää. Mutta olihan se selvä, että innostus veisi vallan ja lopulta pusero valmistui heinäkuussa.

Kertaalleen jo ehdin päättelemään silmukat ja langanpäätkin. Mietin pitkään, millaisen pääntien tähän tahtoisin. Ohjeen mukaan pääntielle olisi tullut joustin kaksinkertaisella langalla ja pienillä puikoilla, mutta itse haaveilin joko kaksinkerroin taitetusta joustimesta, joka ommellaan paikoilleen päätellessä tai sitten oikein muhkeasta poolokauluksesta. Lanka teki päätöksen puolestani, sillä se pahalainen kehtasi loppua kesken.

Neuloin pääntien joustinta kisaten hiipuvia metrejä vastaan ja päätin, että kun lanka alkaa loppua, taitan joustimen kaksin kerroin ja päättelen ommellen. Muutaman viimeisen silmukan päättelyyn piti kaivaa jo toinen lanka projektipussukasta, kun käsinkehrätty lopahti viime hetkillä. 

Päättelin tosiaan jo kaikki langanpäätkin ennen kuin vihdoin sovitin valmista paitaa - ja totesin, ettei pääntie toiminut kertakaikkiaan yhtään. Yleensä neulon puserot ylhäältä alaspäin, jolloin kaksinkertaisen pääntien joustimen saa kätevästi tehtyä väliaikaisella aloituksella ja taitteen reuna asettuu pääntielle todella siististi. Toisesta suunnasta tehdessä reunuksen joutuu kiinnittämään ompelemalla päätellen ja se ei nyt jotenkin istunut yhtään tämän puseron mallin kanssa yhteen. Pääntie jäi turhan isoksi ja kaksinkertainen joustin päättelyineen näytti epäsiivolta ja muhkuraiselta.

Ei auttanut kuin myöntää, että rukin ääreen oli palattava. Tarvitsisin lisää lankaa, koska poolokaulus olisi kuitenkin se oikea ratkaisu. Niinpä käytin vielä muutaman päivän siihen, että polkaisin itselleni vielä 200 metriä lisää lankaa. Sitten purin pääntien päättelyn ja jatkoin uudella langalla niin pitkälle kuin sitä riitti. Kauluksesta tuli oikein hyvän korkuinen ja poolokaulus kruunasi tämän puseron. Kyllä kannatti kehrätä vähän lisää.

Neulojat tupataan jakamaan kahteen kastiin: on prosessineulojia, jotka nauttivat itse neulomisen prosessista ja projektineulojia, jotka nauttivat enemmän siitä valmiista projektista. Minä olen vähän enemmän tuota jälkimmäistä. Nautin kyllä neulomisesta niin paljon, että puikoilla on pakko olla kaiken aikaa neulottavaa, mutta monesti muutaman ensimmäisen kerroksen jälkeen ajatukset suuntautuvat jo sen valmiin neuleen käyttämiseen. Tämä käsinkehrätty pusero oli omiaan kasvattamaan tämän projektineulojan kärsivällisyyttä. Usean vuoden mittaan venynyt projekti pakotti nauttimaan hitaasta tekemisestä ja lopputulos oli enemmän kuin kaiken vaivan arvoinen.